Alkuraskauden tunnelmia

Raskauteni on nyt edennyt viikolle 14 ja ajattelin hieman kertoilla kokemuksiani ja tuntemuksiani ensimmäisen raskauteni ensimmäisiltä viikoilta.

Aloin epäillä raskauden mahdollisuutta luonnollisesti siinä vaiheessa, kun kuukautiseni olivat myöhässä siitä huolimatta, että olin usean päivän ajan kokenut kuukautiskipumaisia alavatsapoltteita. Jostain syystä olin jo melkein sataprosenttisen varma raskaudestani ennen kuin sain edes tulosta (kävin antamassa näytteen terveyskeskuksen laboratorioon; en uskaltanut luottaa apteekkien raskaustesteihin, vaikka ne kuulemma ihan hyviä ovatkin), ja jostain kummasta myös mieheni oli osannut uumoilla asiaa jo paljon aiemminkin.

Mieheni oli tuona päivänä iltavuorossa ja tuli kotiin vasta kymmeneltä, ja kuinkas sopivasti sattuikaan, että Big Brotherissa, jota katselimme, oli menossa jakso, jossa Janican piti teeskennellä olevansa raskaana. Aloittelin sitten asiani aikalailla siihen malliin, että "tämä saattaa nyt kuulostaa hieman kornilta äskeisen jälkeen, mutta...". Ja korniltahan se toki kuulostikin, mutta mieheni reaktio oli rauhallinen "Niin olin vähän jo arvellutkin". Siinä ei paljoa dramatiikka ollut (toisin kuin myöhemmin puhelussa isosiskolleni, joka oli ratketa liitoksistaan kuultuaan...).

Alkuun olin totta kai hieman hämilläni, hyvä, kun ymmärsin neuvolaan soittaa, mutta onneksi rakas ystäväni siskonsa kanssa ottivat asiakseen valaista minua jokaisesta pienestä yksityiskohdastakin, mikä vain voi raskauteen tai lapsen saamiseen ylipäätään liittyä. Samainen ystäväni soitti minulle päivää ennen neuvolaa muistuttaakseen minua, etten hermostu, jos neuvolassa yritetään kuunnella sydänääniä ja niitä ei kuulukaan, koska niitä ei yleensä niin aikaisessa vaiheessa kuulu; omasta kokemuksestaan hän osasi ennakoida, että siinä tilanteessa, jos ne äänet eivät kuulu, ei myöskään hoitajan rauhoittelut aina paljoa auta, kun paniikki siitä, onko kaikki sittenkään kunnossa, on jo päässyt valloilleen.

Minun neuvolakäyntini sujui kuitenkin mallikkaasti, ja sydänäänetkin kuuluivat oikein vahvoina ja saivat tulevan äidin sädehtimään kuin Naantalin aurinko vielä monta päivää neuvolan jälkeenkin. Ja kun ensimmäinen neuvolakäynti oli takanapäin, alkoi muutkin asiat hieman selkiytyä, eikä kaikki tuntunut enää yhdeltä suurelta sekamelskalta, josta ei voi mitenkään saada mitään tolkkua.

Tunnepuolella ensimmäiset viikot olivat yhtä vuoristorataa. Kiihdyin nollasta sataan ja se sata harvemmin oli sillä positiivisella puolella. Monta päivää meni sohvannurkassa itkien elämän kurjuutta ja ennen kaikkea sitä, että minulla on edessä jotain, mitä olen aina elämältäni halunnut, enkä kykene iloitsemaan siitä. Syytin miestäni siitä, ettei lapsi kiinnosta häntä lainkaan, ettei hän oikeastaan enää edes rakasta minua ja minä päädyn katkeraksi yksinhuoltajaksi, joka ei katkeruudeltaan kykene/jaksa/halua tarjota lapselleen kaikkea sitä hyvää, mitä joskus oli ajatellut. Välillä itkin sitä, ettei meillä ollut pihavaloja.

Joulun jälkeen lähdin Turkuun tapaamaan sukulaisiani ja ystäviäni (edelleen siinä mielentilassa, ettei miestä kiinnosta tuleva lapsemme vähääkään), ja tammikuun alussa palatessani takaisin kotiin, tuntuivat tunnekuohutkin tasaantuneen ja rauha ja todellisuus palanneen perheeseemme. Vaikka itkupotkuraivarit ovatkin toistaiseksi taakse jäänyttä aikaa (*koputtaa puuta*), herkässä mielentilassa olen edelleen.

Tammikuussa oli myös ensimmäinen ultrakäyntini. Odotushuoneessa sain itkeskellä sitä, kun paikalle saapui selkeästi alkoholisoitunut, ja silläkin hetkellä humalassa ollut, äiti, ja se näky vaivaa minua edelleen toisinaan, olenhan itsekin alkoholistiperheestä lähtöisin, ja sen vuoksi jo pienenä uuteen kotiin sijoitettu. Ultrassa oli kuitenkin kaikki hyvin; tuntui ihmeelliseltä nähdä pieni ihmisen alku, oma lapsi, jo ennen sen syntymää. Siinä vaiheessa, kun pienokainen heilautti kättään aivan kuin vilkuttaakseen äidilleen, oli kyyneliä aivan turha enää koittaa pidättää. Siinä hetkessä kaikki muuttuivat viimeistään aivan todellisuudeksi.

Yhtenä päivänä vilkaisin erehdyksissäni ohjelmaa adoptioon annetusta pojasta ja hänen tapaamisestaan biologisen äitinsä kanssa. Virhe. Iso virhe, jos ei halua itkeä hysteeristä "elämä on niin julmaa, voi tuotakin poikaparkaa ja äitiparkaa ja kaikkiparkoja!" -itkua vielä senkin jälkeen, että kanavaa on vaihdettu jo aikoja sitten ja silmät särkevät niin paljon, ettei tiedä, miten niiden kanssa olisi. Ja tämäkin kohtaus lähti noin kolmen minuutin ohjelman katsomisen jälkeen, äidin leuan muodosta ja hieman surullisesta äänensävystä, vaikka käsittääkseni ohjelman ydinajatus taisikin olla ihan myönteinen.

Olen myös alkanut ajatella asioita laajemmin, useammasta näkökulmasta ja kokenut hellyyttä ja rakkautta milloin mitäkin kohtaan. Yleensä kaikkea mahdollista. Viime viikot ovatkin menneet melkoisessa hyvänolon tunteessa, jonka soisin kyllä jatkuvan ihan loputtomuuksiin!

Tunnekuohujen lisäksi olen "saanut" tutustua närästykseen. Aiemmin en edes tiennyt, mitä se on, mutta nyt voinkin viisastuneena kertoa niille, jotka eivät yhäkään tiedä, mitä se on, että kyseessä on aivan helvetillinen vatsanpolte koko vatsan alueelta, jonka aikana ei oikein kykene muuta kuin vaikeroimaan ja kiroamaan sitä puolikasta kahvikupillista, joka taisi sittenkin olla liikaa. Tai kiroamaan vielä enemmän siinä tilanteessa, kun ei edes tiedä, mistä närästys ylipäätään johtuu.

Alavatsakivuista kerroinkin jo tuolla heti alkuun, ne onneksi hellittivät aika nopeasti ensimmäisten viikkojen aikana, eivätkä muutenkaan olleet mitään järin kovia (terveisin nainen, joka on koko elämänsä kärsinyt sellaisista menkkakivuista, että taju pois - ei paljoa tuollaiset pikkunipistelyt enää tunnu). Suuremmilta pahoinvoinneiltakin olen onnekseni välttynyt, viimeistään siinä vaiheessa, kun ymmärsin pienten ja säännöllisten aterioiden elintärkeyden. Kiitän onneani, ettei minulla ole samanlaisia kokemuksia kuin ystävälläni, joka oksensi järjestäin jokaikinen päivä koko yhdeksän kuukauden ajan (ja jaksoi minulle silti hehkuttaa, että "muista nauttia raskaudesta, se on hienoa aikaa!" Saanko kysyä, voiko yhdeksän kuukauden oksentelusta oikeasti löytää jotain hienoa?! Tuon elämänasenteen ainakin huolisin itselleni ihan heti, kiitos.)

Joidenkin ruoka-aineiden olen huomannut kuvottavan minua, ja uusia tulee melkein päivittäin, mutta ei mitään sellaista kuitenkaan, ettenkö ilmankin pärjäisi. Esimerkiksi yhdeksän kuukautta ilman jäätelöä voi olla ihan hyväkin asia (edelleen kuvottaa pelkkä ajatuskin jäätelön syömisestä). Hajuaistini on myöskin terävöitynyt, tai ainakin luulen niin. Syynäsin jääkaappimmekin melkein suurennuslasilla läpi, kun olin aivan varma, että se haisee metsälle, jonka ajattelin puolestaan johtuvan siitä, että siellä on jotain pilaantunutta (anoppinikin, jonka hajuaisiti on yleensä kaikista tarkin, kävi haistelemassa jääkaappia ja toteamassa, ettei siellä haise yhtään mikään).

Joka tapauksessa ainakin toistaiseksi on kaikki mennyt hyvin ja pieniä pahoinvointeja lukuunottamatta olokin on pääsääntöisesti hyvä.