A Sorta Fairytale

Raskaushormonit eivät selkeästikään ole pelkästään huono juttu; jo monta päivää on tuntunut kuin olisin jossain endorfiinihumalassa; hymy ei katoa kasvoilta hetkeksikään päivän mittaan, ja kaikenlainen puuhastelu ja häärääminen tuntuu kuin tanssilta!

Eilinen ultrakäynti ei suinkaan heikentänyt mielialaani vähääkään; pikkuinen ihmisen alku siellä kovasti jo liikkui ja heilui - ja näyttipä hän yhdessä vaiheessa aivan kuin vilkuttavankin äidilleen! ♥

Taulukokoelma rappusseinällä.

Tänään olemmekin sitten ahkeroineet yhdessä miehen kanssa, kun sattui sellainen harvinainen päivä, että miehelläni alkaa työtkin vasta iltaseitsemältä aamuviiden sijaan. Että voi tuntua luksukselta nousta vasta kello kahdeksan aamulla! :') 


Aamulla kipittelimme kauppareissulle ja hamstrasimmekin mukaamme jo useamman päivän ruoat - on niin paljon edullisempaa käydä kerran viikossa kauempana kaupassa kuin hakea päivän ruoat kerrallaan superkalliista lähikaupasta. Samalla reissulla poikkesimme Tokmannilla hakemaan minulle pari pakettia hiusvärejä ja samalla koriin tarttui yksi valokuvakehys. 

Anoppi löysi jostain talomme kätköistä kuvan miehestäni kolmevuotiaana traktorin kyydissä, keltaraidallinen villatakki päällään, vaalea pellavainen tukka melkein silmillä roikkuen ja hymy melkein korvasta korvaan. Se pääsi siis uuden kehyksen myötä koristamaan rappusten vieressä olevan seinän valokuvakokoelmaa. Tuolta seinältä löytyy kuvia jo vaikka mistä, mutta onneksi on vielä tilaa uusillekin kuville. 


Kehykset ovat tarkoituksella kaikki hieman erilaisia, erivärisiäkin, jottei uusien kehyksien hankkiminen kävisi liian hankalaksi.

Vanha peili pääsi myös vihdoin takaisin seinälle maalausoperaation jäljiltä. Peili oli aiemmin vaalean puunvärinen, mutta maalasimme sen paremmin uuteen seinään sopivaksi, hopeaksi. Aiemmin peili oli myös pystysuunnassa, mutta minusta se näytti niin paljon paremmalta vaakatasossa, että mies sai käydä hakemassa uudet ripustuskoukut, jotta saimme sen minun toivomallani tavalla. 


Korkeuskysymys osoittautui sitten toki pieneksi kompastuskiveksi... Minähän en ole edes 160 cm pitkä ja mieheni on puolestaan lähes 190 cm. Ongelma ratkaistiin sitten niin, että miehen nyt ei tarvitse muutenkaan juuri peilailla, joten peili asetettiin minulle sopivalle korkeudelle. Kyllä se sitten vissiin niin on, että tässä talossa minä määrään ainakin peilin paikan, jos en ihan jokaisen kaapin paikkaa. ;>

Hevosenkenkä, ystäväni hevoselta, pääsi koristamaan tulevan lapsenhuoneen oven yläpuolta. Tuo on kulkenut minun mukanani jo vuosia ja nyt sillä on vihdoin oma paikkansa tässäkin talossa. Hevosenkenkä kuuluu ehdottomasti ripustaa noin päin, jotta onni ei pääse valumaan pois; näin minulle on jo edesmennyt isoäitini aikoinaan opettanut. :)

 

Tuulikaapin oven yläpuolelle päätyi puolestaan isosiskoltani saamamme kyltti, joka kertoo kyllä ihan koko totuuden - ainakin minulle. Ja näissä hormoonipyörteissä. ;)